Mikä on yliopiston tehtävä? Kehitellä "osaamislähtöisiä kilpailuetuja" yrityksille? Täsmäkouluttaa akateemisia ammattilaisia suhdanteiden mukaan muuttuviin tarpeisiin? Uuden yliopistolain taustoja tutkailtaessa tältä näyttää. Yliopistouudistuksen ytimessä on valtionhallinnon uusi uskonto: maailman paras innovaatiojärjestelmä kansantalouden ja hyvinvoinnin pelastajana.

Keväällä 2009 uudesta yliopistolaista kamppailtiin näkyvästi. Kritiikin aktiiveja olivat opiskelijat, jotka kokoontuivat protestoimaan ja omaksuivat kekseliäitä vastarinnan keinoja. Henkilökunta pysytteli enimmäkseen passiivisena, vaikka kiistellyt aiheet koskettavat henkilökunnan työoloja, -ehtoja ja tulevaisuutta vielä enemmän kuin opiskelijoiden asemaa.

Uudistuksen ristiriitainen vastaanotto kertoo railoista yliopistojen sisällä. Innovaatio-ajattelulle ja kaupalliselle tutkimus- ja kehitystyölle ei monien näkökulmasta ole realistisia vaihtoehtoja kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa. Toiset vastustavat tutkimuksen ja opetuksen yhteiskunnallisen arvon katsomista näin lyhytnäköisesti ja kapeasti.

Tutkimus ja korkeakoulutus eivät ole irrallisia saarekkeita taloudellisten voimien ja uusliberalismin hengen ohjailemassa ajassa. "Tehostaminen" ja "kehittäminen" ovat tuttua puuhaa koko yhteiskunnassa: työelämässä, koululaitoksessa, terveyden- ja vanhustenhuollossa. Kenen hyödyksi ja miten sitä tehdään? Millaista elämää tavoittelemme ja millaisia yhteiskunnallisia, teknisiä ja ekologisia ratkaisuja se edellyttää? Tarvitaanko yliopistoja yhä yhteiskunnan kriittiseen itsearviointiin ja kulttuurin luovaan uudistamiseen? Yliopistojen tulevaisuus ei ole vain akateeminen kysymys. Se koskettaa perustavalla tavalla yhteiskunnan ja kulttuurin suuntaa.